Olen kirjoittanut viime aikoina Raymanista. Kolmessa viimeisimmässä pelaamassani pelissä on jotain yhteistä: Kaikki ovat tasohyppelyitä. Uuden käsikonsolin hankittuani jatkoin Raymanin parissa 3D-seikkailussa, jossa olen parhaillaan suunnilleen puolivälissä. Peli tuntuu vaikeutuvan hieman puoli välin tienoilla. Raymanin lisäksi tein tuttavuutta Super Mario 3D Landiin, putkimiehen tuoreimpaan seikkailuun. Etenen siinä sillä periaatteella, että en etene tasoissa ennen kuin kaikki tähtikolikot aiemmista on löytynyt. Enkä kerää avuksi tulevia lisätavaroita. Parhaillaan olen Mariossa viidennen maailman lopussa, ja vaikuttaisi siltä, että Rayman tarjoaa hupia pidemmäksi aikaa. Olen tunneissa mitattuna käyttänyt siihen enemmän aikaakin.

Tuntuu siltä, että ”Game Over” –ruudut ovat historiaa. Vaikka Mariossa onkin elämien lukumäärä, ei mikään estä hankkimasta sopivaa määrää yrityskertoja pelin kuluessa. Jo ensimmäisestä Mario-tasosta saa kaiken tarvittavan, ja siihen voi palata yhä uudestaan ja uudestaan. Tasosta 1-1 voi kerätä kolme lisä-elämää vihreistä sienistä, ja yhden elämän saa hyppäämällä lipputankoon lopussa. Kolikoita keräämällä lisäelämien määrä karttuu entisestään, jos tasoa pelaa yhä uudelleen. On kai alunperinkin suunnittelijoiden tarkoitus, että pelaaja voi välttää pelin loppumisen kesken, jos haluaa.